Rautjärvellä elää perinne muistaa tammisunnuntaita seppeleenlaskulla 1918 sodan sankaripatsaalle. Hautausmaalla olevan muistomerkin on suunnitellut Evert Porila, ja se paljastettiin 22. Toukokuuta 1921. Muistoa vaalivat Rautjärven reserviupseerit sekä reserviläiset.

Tammisunnuntaita vietetään 1918 sodan alkamisen muistoksi tammikuun viimeisenä sunnuntaina. Perinne on ollut vahvaa muun muassa Pohjanmaalla. Monet katsovat sodan alkaneen maanantaina 28.1., kun sunnuntain ja maanantaina välisenä yönä oli kansalaisvaltuuskunnan alainen punakaarti nostanut punaisen lyhdyn Helsingin työväentalon torniin merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Sunnuntaina 27.1. alkoi myös venäläisten varuskuntien riisuminen aseista Pohjanmaalla, eikä ilman verenvuodatusta.

Rautjärven ja Ruokolahden suojeluskuntalaiset ehtivät tarttua toimeen luutnantti Astolan johdolla jo edellisinä päivinä Antreassa ja Vuoksenniskalla, jossa he saivat riisuttua venäläisiltä suuret määrät aseita. Saaliilla pystyttiin aseistamaan lukuisa joukko lisää vapaaehtoisia, ja näillä tapahtumilla oli suuri vaikutus tulevissa taisteluissa Karjalan rintamalla. Astolan aloitteellisuuden, rohkeuden ja jopa röyhkeyden sekä erinomaisen venäjän kielen taidon ansiosta venäläiset saatiin luovuttamaan aseensa ilman verenvuodatusta.

Selkkauksen uhka syksyllä 1917

Rautjärvellä Miettilässä oli syksyllä 1917 aloiteltu suojeluskuntatoimintaa, turvaamaan yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Myös aseellisen selkkauksen uhkaa oli jo ilmassa. Perustamisasiakirjaan lokakuussa pani nimensä 30 miestä Miettilän nuorisoseuran talolla.

Toiminta alkoi etenkin kahden miehen toimesta, opettaja Hugo Jolulan ja reserviluutnantti Edvart Astolan. Edellinen hoiti puhumisen pitäjäläisille, jälkimmäinen käytännön järjestelyt. Astola kävi kouluttamassa ja innostamassa myös Ruokolahden suojeluskuntalaisia. Astola oli saanut reserviupseerin koulutuksen ja palvellut suuriruhtinaskunnan aikaisessa Suomen armeijassa, joka lakkautettiin 1901. Hän oli ollut kouluttajana Miettilässä 31. reservikomppaniassa, ja jäänyt sen jälkeen Miettilään maanviljelijäksi.

Vapaussota-kansalaissota-sisällissota-veljessota-luokkasota-punakapina-vallankumous. Vuoden 1918 sodalla on monta nimitystä, osin kaikki perusteltuja.

Aikalaiset molemmin puolin käyttivät ilmaisuja kansalaissota ja vapaustaistelu. Rautjärveläisille kyse oli nimenomaan vapaussodasta, jossa maahan edelleen jääneistä venäläisjoukoista haluttiin eroon. Vasta sitten itsenäisyys olisi täydellinen.

Aseita rekikyydillä Viipurista

Virallisesti Rautjärven suojeluskunta perustettiin 2. joulukuuta 1917 kuntakokouksen (kunnallisella!) päätöksellä. Lisäksi kunta antoi toimintaan 10 000 markan määrärahan. Kuntakokouksen linjauksena suojeluskuntaan päätettiin hankkia 200–500 miestä vapaaehtoista tietä.

Mielenkiintoista on ja yleistä ilmapiiriä kuvaa, että Rautjärven Ilmeellä toiminut työväenyhdistyskin lahjoitti omaisuutensa suojeluskunnalle. Pitäjän väki oli sikäli taustoiltaan yhtenäistä, että kanta-Rautjärvellä ei ollut suurta teollisuutta työväestöineen, saati suurtilanomistajia. Aatemaailma oli yhtenäistä.

Aseita rautjärveläiset kävivät hankkimassa Viipurista. Niitä saattoi ostaa suoraan venäläisiltä, taikka suomalaisten välittäjien kautta. Osa kauppatavarasta oli ikäloppua romua, mutta asiantunteva Astola onnistui kaupoissaan olosuhteisiin nähden hyvin. Aseistus oli kuitenkin alkuun kirjavaa; 25 maailmansodan läpikäynyttä kivääriä, mukana japanilaisia, venäläisiä, itävaltalaisia ja saksalaisia aseita. Lisäksi arsenaaliksi saatiin satakunta käsikranaattia ja muutama pistooli sekä panoksia. Aseet kuljetettiin rekikyydillä jännittävienkin vaiheiden kautta mm. ohi Juustilassa sijainneen punaisten vartion.

Viipuriin ei ehditty, onneksi

Rautjärveläiset saivat 20. tammikuuta hälytyksen lähteä Viipuriin auttamaan sikäläistä suojeluskuntaa, kun Pietisen kenkätehtaalla oli syntynyt kahakka suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten välillä. Astola ja 25 miestä odottelivat Miettilässä vahvistuksia Ruokolahdelta, mutta viimemainitut epäröivät jättää kotikontuaan levottomina aikoina. Lähtö siirtyi seuraavaan päivään. Sitten mukaan liittyivät myös ruokolahtelaiset, ja joukko kasvoi 65 mieheen. Viivästys aiheutti kuitenkin sen, että tämä joukko ei ehtinyt liittyä Viipuriin lähteneeseen ns. Venäjänsaaren retkikuntaan. Rautjärveläiset ja ruokolahtelaiset saivat kuitenkin tärkeämpiä tehtäviä Imatralla.

Seuraavat kuvaukset ovat Vuoren ja Matikan kirjoista.

Joukko matkasi Hiitolan kautta Antreaan. Molempien rautatieasemat varmistettiin. Aamuvarhaisella tammikuun 26. päivänä otettiin Antreassa haltuun venäläisten asevarasto, ja riisuttiin sen kolme venäläistä vartijaa aseista. Saaliina oli 650 Berdan-kivääriä, sekä tuhansia panoksia. Aseman seudulle oli kerääntynyt satoja vapaaehtoisia, jotka nyt voitiin aseistaa.

Puolen päivän aikaan luutnantti Astola luki Helsingistä tulleen sähkösanoman Antrean asemaravintolassa ruokaileville Rautjärven ja Ruokolahden miehille, ja kertoi senaatin julistaneen suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Miehet nousivat seisomaan ja hurraamaan, ja sitten laulettiin ”Kuullos pyhä vala”-laulu.

Astola ehdotti jääkäriluutnantti Hägglundille, että Vuoksenniskalle sijoitettu Saimaan laivue voitaisiin riisua aseista. Astola sai luvan ryhtyä hankkeeseen.

Vuoksenniskalla suojeluskuntalaiset ryntäsivät ulos junasta ja ottivat haltuunsa venäläisten asevaraston lähellä asemarakennusta. Pienempi joukko kiiruhti rantaan kohti Osmo-laivaa, jossa oli majoittuneena osa venäläisistä matruuseista sekä päällystöä. Yllätys onnistui, eivätkä venäläiset ryhtyneet suuremmin vastarintaan. Luutnantti Astola selitti sujuvalla venäjällään, että mistä oli kysymys. Aseiden luovutuskirja kirjoitettiin jollekin käärepaperinpalalle.

Runsas asesaalis

Saalis Vuoksenniskan varastoista osoittautui runsaaksi: kiväärien lisäksi kuusi kolmen tuuman tykkiä sekä mm. kaksitoista kuularuiskua, eli konekivääriä. Raskailla aseilla oli myöhemmin merkitystä rintaman muotoutumisen ja valkoisten puolustuksen kannalta, ja samalla aseet saatiin pois vastapuolen ulottuvilta. Vuoksenniskalle oli saapunut vielä mm. sata aseetonta vapaaehtoista Rautjärveltä, jotka voitiin nyt aseistaa. Jo maanantaina 28. päivänä, sodan ensimmäisenä päivänä, valkoiset joukot olivat saaneet valvontaansa mm. Antrean, Enson sekä Imatran seudun.

Rautjärveläiset taistelivat sittemmin sota-ajan lähinnä Joutsenossa ja Ruokolahden eteläosissa. Edvard Astolasta tehtiin pataljoonankomentaja Karjalan rintamalle, ja sodan jälkeen hän palveli vielä sotilaskomendanttina Lappeenrannassa, joka ei ollut säästynyt sodan kauhuilta ja osapuolten mielivallalta. Kapteenin arvoon noussut Astola kuoli toukokuussa 1934.

Rautjärveltä lähti 1918 vapaaehtoisina rintamalle ainakin 336 miestä (Vuori), ehkä useampikin. Se lienee kunnan silloiseen väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin mistään muualta Suomessa. Sodan aikana kaatui tai haavoihinsa menehtyi 33 miestä (Vuori), yhden punaiset teloittivat rintamalla (Matikka), lisäksi kaksi jäi kadoksiin (Vuori). Rautjärven sankarihaudassa lepää 19 sotilasta, loput Ilmeellä, Nurmeksessa ja Ruokolahdella.

Rautjärvi sekä Simpeleen seutu säästyivät taistelutoimilta, eikä kummankaan osapuolen terrori vaatinut alueella uhreja. Joutsenon suunnan rintamalla sotatoimien aikana tapahtuneessa terrorissa kuoli punaisten surmaamana 17 ja valkoisten surmaamana 19 henkilöä. Uhrit olivat suurimmaksi osaksi vakoilijoiksi tai vihollisen avustajiksi epäiltyjä (Wikipedia). Lappeenrannassa voittajien kostotoimissa surmattiin sen sijaan satoja (mm. historioitsija Marko Tikan mukaan).

Keväällä 1918 sadat sodan käyneet miehet Rautjärveltä ja Ruokolahdelta palasivat arkisiin töihinsä, suuri osa maatöiden pariin. Aseriisuntaoperaation muuttuminen veljessodaksi kaikkine julmuuksineen lienee järkyttänyt monia. Eräs rautjärveläinen kuvasikin tapahtumia: ”Se oli sota, jossa ei ollut voittajia eikä häviäjiä”. Hän ei lähtenyt Helsinkiin valkoisten voitonparaatiin, vaikka matka olisi hänelle maksettu.

Artikkelin lähteenä ovat Pertti Vuoren kirja Saimaan Salpa sekä Jyrki Matikan Rautjärvi rajakunta.

Ilkka Pohjalainen