Joutsenossa asuva sotaveteraani Veikko Haimila, 98, oli Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 koulupoika kansakoulun jälkeisessä jatkokoulussa Sippolassa. Joku toi sodan syttymisestä tiedon välitunnilla. Koulupäivä kuitenkin jatkui, mutta sitten viikko tai kaksi oltiin kotona, ennen kuin rintamatilanne vähän vakiintui.
Haimila on syntyisin Savitaipaleelta, josta elämä vei Taipalsaaren kautta Sippolaan. Sotien jälkeen hän sai setänsä houkuttelemana työpaikan vanginvartijana Konnunsuon vankilasta Joutsenosta. Nyt hän on Joutsenon Veteraanitalon viimeinen miesveteraani, ja tiettävästi ainoa miespuolinen veteraanitunnuksen omaava Joutsenossa.

Alaikäisenä armeijaan ja rintamalle

Talvisodan jälkeen Veikon parhaat kaverit, hieman vanhemmat Jaska ja Eero olivat Sippolassa Suojeluskunnan poikaosastossa, joten Veikko meni myös sen toimintaan mukaan. Poikien harrastuksissa harjaannuttiin monenlaisiin sotilaille tärkeisiin taitoihin, kuten maastossa toimimiseen ja leiriytymiseen. Partioliikkeen varjolla oli myös viikonloppuleirejä.
– Se oli melkein sitä sotaharjoittelua tai sotaleikkiä. Jaska ja Eero asuivat naapurissa, ja olivat Suojeluskunnan paikallispäällikön poikia. Talvisodan alkuun liittyen meidän ja naapurin pihalle kokoontui reserviläisiä, siitä he sitten lähtivät sotaan.
Asepalvelukseen Haimila lähti 1943 Hyvinkäälle JR24:n koulutuskeskukseen, alaikäisenä silloisen katsannon mukaan.
-Alokasaika oli nelisen kuukautta, ja siitä sitä lähdettiin suoraan rintamalle.
Rintamakomennuksen hän sai Rukajärvelle syyspuolella 1944. Sinne mentiin ensin junalla Lieksaan, ja sieltä kuorma-autoilla eteen päin.
-Koska se oli olevinaan jo loppusotaa, mukana oli paljon nostoväkeä, sellaista jotka oli kutsuttu uudestaan armeijaan. Meidän silmissä vanhoja pappoja. No nyt tämä oma ikä 98 vuotta tuntuu niin nuorelta.

Luoti olkapäähän

Veikko oli ehtinyt olla ”vitjassa” vasta muutaman päivän, kun haavoittui vihollisen kiväärinluodista vasempaan olkapäähän.
-Siihen hyökkäsi 125-sotilaan vahvuinen merijalkaväen partio. Siinä sitten taisteltiin, ja luoti tuli suoraan olkapäähäni. Mie olin vissiin liian lähellä vastapeluria?
Sotilassairaaloiden jälkeen Haimilaa ei komennettu enää rintamalle, mitä hän vähän ihmettelee. Uusi palveluspaikka oli Helsingissä kotijoukkojen esikunnassa, komendantin virastossa Aleksanterinkatu 10:ssä kirjurilähettinä.
-Aliupseerikouluun minua ei siitä kirjurinpaikalta laskettu. Se oli olevinaan tärkeä virka.
Komennuskomppanian päällikkönä oli kenraalimajuri Harry Alftan. Haimila näki ja kohtasi tehtävässään jatkuvasti muitakin korkeita ”pomoja”. Kaikki lomalaiset esimerkiksi kävivät siellä leimauttamassa lomatodistuksiaan.
-Se oli vähän niin kuin palveluammatissa.
Aselevon jälkeen siellä kävi myös paljon rintamalta tulleita tiedustelemassa tuttaviensa perään, kavereita etsimässä vaimoaan, jopa raskaana olevia naisia.
–Mannerheim kävi virastossa usein, samoin häntä näki hevostallilla Mechelininkadulla, melkein päivittäin. Hän tervehti meitä, että ”mitäs nää jahveet”. Se oli Marsalkan kutsumanimi nuorille miehille. Hän varmaan piti meitä nuorina, kun olimme viimeisten ikäluokkien sotilaita.
Haimilan kämppäkaverina kaartin kasarmilla oli Mannerheimin ratsusta huolehtiva hevosenhoitajarakuuna. Rakuuna kävi aina ratsastamassa hevosella puistossa, ja Marskikin kävi katsomassa silmäteräratsuaan usein, kun oli Helsingissä.
Haimila liikkui kaupungilla armeijan polkupyörällä. Tehtäviin kuului muun muassa hakea postia presidentinlinnasta. Hän kävi joskus huvikseen ajelemassa muun muassa Kaivopuistossa, ja siellä näki jos jonkinlaista intiimiäkin ”tapahtumaa” sotilaiden ja siviilien välillä.

Saksalaisia ja komission väkeä

Sodan aikana virastossa liikkui myös saksalaisia, jotka lähtivät sitä kautta rintamalle, ja taas lähtivät sitä kautta. Aselevon jälkeen liikkui valvontakomission väkeä. He olivat majoittuneena Päävartioon, ja päämaja heillä oli hotelli Tornissa.
Yleisesti ottaen valvontakomission jäseniä näki kaupungilla harvoin, heillä oli varmaan sellaiset määräykset, ja he liikkuivat autoilla.
-Joskus neuvostoliittolaiset koettivat onneaan Messuhallin tanssi-iltamissa, mutta huonolla menestyksellä. Suomalaiset naiset eivät suostuneet tanssimaan heidän kanssaan.
Haimilan palvelus jatkui normaalina varusmiespalveluksena vielä kahdeksan kuukautta sodan jälkeen, sillä 1925 syntyneiden oli suoritettava asepalvelus loppuun. Kaikkiaan armeijan harmaissa vierähti kolme vuotta.

Setämies houkutteli Konnunsuolle

Siviilissä työpaikka löytyi Konnunsuon vankilalta vartijana, jota työpaikkaa ehdotti setämies. Vankila oli tuohon aikaan sodan jälkeen täpötäysi, yli 800 vankia.
-Menin ensin vähän vastenmielisesti, mutta 40 vuotta siellä tuli oltua.
Vaimokin löytyi Konnunsuolta, kansakoulun keittäjä ja vankilan työmestarin tytär. Avioliittoa kesti 72 vuotta. Puoliso Elvi kuoli 2021. Lapsia on kolme, ja heillä jälkikasvua.
Haimila sanoo elämässä käyneen kaikkiaan aika hyvin. Sotaveteraanien ja invalidien arvostuksesta paljon puhutaan, mutta rajaseudun pitäjissä se on aina ollut muuta maata korkeammalla. Konnunsuon vartijoilla oli sitä paitsi usein armeijataustaa, oli kersantteja ja ylikersantteja. Siellä myös urheilu oli pinnalla.
-Urheilu oli minullekin tärkeää sodan jälkeen. Päälajeina pikajuoksu ja suunnistus. Jukolan viestiin saakka. Tuossa on kipollinen mitaleita, toista sataa, Haimila näyttää.
Helsingin suurkisoissa Haimila ei käynyt, mutta Helsingin olympialaisissa 1952 katsomassa. Vanginvartijan työ oli siihen aikaan sellaista, että jos halusi vapaata, piti etsiä sijainen tilalle.
Haimila hakeutui Joutsenossa myös veteraanien ja sotainvalidien toimintaan. Olkapäävammasta tuli invaliditeetti. Hän toimi Sotainvalidien Veljesliiton Joutsenon osaston puheenjohtajanakin.
-Sota-ajat tulevat aina silloin tällöin mieleen, etenkin jos vaikka tapaa jonkun tutun noilta ajoilta tai näkee televisiossa jotain sotiin tai sota-aikaan viittaavaa. Ja viime aikoina on sotaa näkynyt, eri puolilta maailmaa. Pari päivää sitten valvoin koko yön, kun muistelin noita aikoja.
Sota-aikoina Suomi toimi Haimilan mielestä jälkeen päin ajatellen niin kuin pitikin.
-Kyllä Suomen armeija oli sisukas. Siinä voitiin voimasuhteissa verrata kahvikupillista litran mittaan. Se oli armeija!
Myös sodan ajan päättäjät toimivat Haimilan mielestä oikein.
Nuoruuden kaverit selvisivät molemmat sodista hengissä.
-Taisivat molemmat käydä reserviupseerikoulun.

Ilkka Pohjalainen