Ukrainassa taistelee sen puolella noin 30 suomalaista. Tieto on peräisin lemiläiseltä Ukraina-veteraanilta Jouni Lahdelta. Hän osallistui osana kansainvälistä joukkoa Ukrainan armeijan puolustustaisteluun pian Venäjän hyökkäyksen alettua vuosi sitten.

-Heti kun Venäjä oli aloittanut hyökkäyksen, tuli mieleen, että jotain tarttisi tehdä.

Pääsy rintamalle ei ollut Lahdelle itsestäänselvyys, vaikka hän on evp-ammattiupseeri, arvoltaan majuri evp. Ikää Lahdella oli jo 64, kun ukrainalaisten asettama ehdoton yläikäraja vapaaehtoisille oli 50 vuotta. Lisäksi vapaaehtoisilta vaadittiin taistelukokemusta.

Värväystoimet Foreign Legion of Ukraine veivät Puolan Varsovan kautta Ukrainan Lviviin, ja sieltä edelleen kansainvälisten joukkojen harjoituskeskukseen Javoriviin.

Laskuvarjojääkäri- ja taistelusukeltajakoulutukset saaneella Lahdella oli peruskunto kohdallaan: hän läpäisi vaaditut juoksu-, marssi- ja lihaskuntotestit, ja rauhanturvaajakokemus Lähi-Idässä sekä Balkanilla katsottiin riittäväksi sotakokemukseksi. Näillä meriiteillä Lahti pääsi mukaan.

Monikansallisessa joukossa oli taistelijoita muun muassa Amerikasta, Georgiasta, Britanniasta, Ranskasta, Puolasta, Espanjasta ja Israelista. Myös eteläamerikkalaisia oli useita, heidän vaikuttimenaan oli tavoitella Ukrainan kansalaisuutta. Palkkaa maksettiin viitisen sataa dollaria, noin 450 euroa kuukaudessa.

Ohjusisku koulutuskeskukseen

Koska keskuksessa olleet ulkomaalaiset välittivät paljon dataa käynnyköillään ulkomaille, venäläiset ilmeisesti paikansivat tukikohdan, ja tekivät sinne tuhoisan ohjusiskun maaliskuun puolivälissä. Tappiot olivat mittavat, surmansa sai melkein 60, ja haavoittuneita oli pitkälti toista sataa.

Javorinan koulutuskeskus kuitenkin jatkoi toimintaansa, kun majoitus oli siirretty metsän siimekseen hangaaritelttoihin. Siellä kansainväliset vapaaehtoisen saivat varusteensa ja aseensa. Sirpaleliivit, kypärät, polvisuojat ja rynnäkkökiväärit, tyypiltään AK-74. Lahdesta tehtiin kokemuksensa perusteella joukkueenjohtaja, ja alkoi joukon koulutus. Joukkueen aseistukseen kuului myös konekivääri ja tarkkuuskivääreitä.

Lahden ryhmää johti moldovalainen, jonka vaistoja ja vihollisen toiminnan tuntemista Lahti kiittelee hengissä säilymisestään.

-Muutaman päivän koulutuksen jälkeen koulutuskeskuksen päällikkö ilmoitti, että on meidän vuoromme lähteä. Hän ei kertonut yhtään, mihin suuntaan. Siinä vaiheessa (pääkaupunki) Kiova oli piiritetty joka suunnasta paitsi etelästä. Meidät pakattiin linja-autoihin. Joukkueessani oli monia eri kansallisuuksia, amerikkalaisia, englantilaisia, israelilaisia, espanjalaisia, georgialaisia ja muita.

Linja-automatka pikkuteitä pitkin kohti Kiovaa kesti tosia kauan, koko yön. Määränpäätä ei kerrottu, mutta tähdistä sotilaat osasivat lukea suuntaa. Kännykkää ei voinut turvallisuussyistä käyttää ja bussi oli pimennettynä. Päämääränä oli tukikohta eräässä asuntolassa.

-Siellä ollessa oli ehdoton ulkonaliikkumiskielto. Valoja ei voinut pitää päällä. Muutama päivä siellä oleskeltiin, ja harjoiteltiin taistelua asutuskeskuksessa, kuinka vyörytetään huoneesta huoneeseen.

Ensimmäinen tehtävä

Muutaman päivän kuluttua komentaja tuli sanomaan, että ensimmäisen osaston on vuoro lähteä. Osaston vahvuus oli 28, ja minun piti valita siitä kahdeksan miestä ns. vapaaehtoiseen tehtävään. Valitsin itseni ensimmäisenä, ja sitten pätevimmät kaverit. Asevarastolta haettiin käsikranaatteja, panoksia, singon ammuksia, kertasinkoja ja olalta laukaistavia panssarintorjuntaohjuksia.

-Meidät oli todella hyvin varustettu siinä vaiheessa.

Tiimin vetäjäksi tuli erittäin kokenut moldovalainen sotilas. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta onneksi oli kaksi tulkkia.

-Pakkauduimme panssaroituun miehistönkuljetusajoneuvoon. Lähdimme kohti Butshaa, mitä emme tienneet, emme myöskään siellä tapahtuneista hirmuteoista.

-Liikuimme metsäalueen suojassa Butshan esikaupunkialueen lähelle. Jalkauduimme isolle aukiolle, josta etenimme varovasti komppanian komentopaikalle. Siellä päällikkö nimesi meille vastuualueeksi erään omakotitalon. Tarkka-ampujien takia ei voinut käyttää teitä, vaan etenimme pihojen läpi ja aitojen suojissa.

Talossa ryhmä viipyi noin vuorokauden. Tunnelma oli absurdi, kun tiedettiin, että venäläiset ovat 400 metrin päässä. Tehtävänä oli pitää kosketusta viholliseen, ettei se pääse yllättämään. Venäläiset olivat lähimmillään Kiovaa 15 kilometrin päässä, kun hyökkäys saatiin pysäytettyä. Vihollinen oli irtautumassa, ja meidän tehtävämme oli pitää kontaktia irtautuvaan viholliseen.

Saimme tehtävän pimeän tullen jatkaa eteenpäin erääseen lukittuun kerrostaloon, johon jouduimme murtautumaan. Perustimme tähystyspaikan 8-kerroksisen talon viidenteen kerrokseen, koska esimerkiksi ohjukset olisivat kuoleutuneet ylempiin kerroksiin.

Väijytys vedenottopaikalla

Kaksi miestä oli aina kerrallaan tähystysasemassa. Heillä oli varusteena kiikarit ja pimeänäkölaitteet. Yhteyttä tiimin toiseen osaan pidettiin radiolla. Kerrostalossa meni pari vuorokautta. Sitten moldovalainen tiimin johtaja käski lähtemään eteenpäin, taas pihojen läpi kohti seuraavaa omakotitaloa.

-Olimme jo parin sadan metrin päässä kohteesta, kun moldovalainen käski pysähtymään. Hänen vaistonsa sanoi, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän oli taistellut Afganistanissa venäläisten armeijassa, ja hänellä oli haju, miten venäläiset saattaisivat toimia. Hän käski kaksi moldovalaista etenemään etukäteen. Talon pihapiiristä ja läheisyydestä löytyi parikymmentä käsikranaattia viritettynä ansaksi.

-Jos minut olisi laitettu tiimin vetäjäksi, en olisi missään tapauksessa osannut varautua tuollaiseen.

Käsikranaatit saatiin purettua, ja talo otettiin haltuun. Oli pimeää, valoja ei voinut pitää päällä.

-Saimme tiedon paikasta, josta venäläiset käyvät hakemassa vesitäydennystä. Tieto oli paikallisilta asukkailta.

Ryhmityimme vesipaikan, erään tienristeyksen ympärille. Muistan, kuinka kämmenet hikosivat kihelmöivässä tilanteessa. Venäläiset eivät kuitenkaan juuri sillä kertaa tulleet, eli ylläkkö meni mönkään.

Lahden mukaan oli ihan mahdollista, että venäläisiä oli varoitettu. Ylipäätään ei voinut tietää, kehen paikallisista lopulta saattoi luottaa.

-Kolmantena yönä tuli julmettu kranaattikeskitys aivan talomme viereen, noin sadan metrin päähän. Tulitus oli jatkuvaa. Sitä kesti muutamia kymmeniä minuutteja. Silloin ajatteli, että selvitäänköhän täältä hengissä. Pitää kuitenkin miettiä, että kranaatti on pieni, ja maapallo aika iso.

Tuossa talotukikohdassa ryhmä viipyi pari vuorokautta, suorittaen lähipartiointia. Saatiin tietoa, että venäläiset edelleen vetäytyvät. Lähdimme pois pihojen kautta tukikohtaamme.

-Tehtävä tukikohdassa meni yleensä niin, että yksi porukka kerrallaan oli kolme tuntia vartiossa tai tähystämässä, yksi porukka oli partiossa, ja yksi porukka sai huilata. Sen muistan, että koko ajan oli kylmä, kun tulia ei voinut tehdä ja sähköt olivat taloista poissa. Ruokaa käytännössä ryövättiin tyhjien talojen kaapeista, ja niillä tultiin toimeen. Henki oli kuitenkin mahtava, ja kaikki jaettiin porukan kesken.

Hyökkäystehtävä

Kiovan tukikohdassa meni pari viikkoa. Sitten tuli uusi tehtävä, josta ei taaskaan kerrottu mitään etukäteen. Lähdettiin noin 10 tunnin automatkalle etelään, Zaporizzjan suuntaan. Taas otettiin haltuun omakotitalo. Koko ajan piti varoa,, ettei liikuta avoimilla paikoilla. Tähystysdroneja pörräsi koko ajan yläpuolella, ja niiden avulla vihollinen ohjasi tulta. Vihollinen ei onneksi kuitenkaan tarkkaan tiennyt, missä talossa Lahti ryhmineen piti tukikohtaa. Tehtävä oli partiointia ja alueen hallussapitoa.

Meille tuli hyökkäystehtävä, johon sen vaativuuden takia ei ollut pakko lähteä. Jokainen kuitenkin halusi lähteä, ja vain porukan vanhin, eräs meksikolainen, jätettiin vartioimaan tukikohtaa.

Tehtävänä oli hyökätä parin kilometrin päässä sijaitsevaan venäläisten tukikohtaan, jossa tiedon mukaan oli taistelu- ja rynnäkkövaunuja sekä jalkaväkeä.

-Oli huhtikuun puoliväli, vettä tihuutti. Venäläisten tukikohtaa lähestyttiin pikku hiljaa, ja omakin stressitaso nousi, kun odotti tositoimia. Etenimme peltojen välissä olevia metsäsarkoja myöten. Taisteluvyössä käsikranaatin sokat oli varmistettu teipillä, mutta koko ajan jännitti, ettei joku oksa osu sokkaan. Kaikkea tuli mieleen. Oli varhainen aamu, pikkuisen jo valoisaa.

Edessä oli kaksi georgialaista tunnustelijaa. Yhtäkkiä kuului kauhea pamaus. Olin 150 metrin päässä. Ensimmäinen mies oli kävellyt lankamiinaan, ja yllätys oli mennyttä. H-hetkeen olisi ollut muutama kymmenen minuuttia.

Sirpaleita tuli haavoittuneelle päähän ja jalkaan, ja hän menetti myöhemmin toisen jalkansa.

-Nyt tiedän, mitä on miinakauhu. Ei todellakaan tehnyt mieli jatkaa.

Tehtävä keskeytettiin, vaikka se aiheutti suukopua ukrainalaisten ja moldovalaisen joukkueenjohtajan välillä, mutta moldovalainen piti päänsä.

-Totuus on, että huonosti siinä olisi meille käynyt.

Onneksi mukana oli todella kokenut amerikkalainen lääkintämies, joka antoi välittömän ensiavun haavoittuneelle. 18-meihisestä ryhmästä kuusi sitoutui kantamaan haavoittunutta, joka varusteineen painoi 90 kiloa.

-Sykkeet olivat korkealla, koska odotettiin venäläisten hyökkäävän. Todellisuudessa venäläiset lienevät olleen yhtä kauhuissaan, eikä heidän ollut järkevää lähteä hyvin katetuista asemistaan.

Pelto oli yhtä liejua, kuten pian taas Ukrainassa on tilanne.

-Kengät painoivat vähintään kaksi kiloa, kun niissä oli niin paljon savea ja rapaa. Kun kuusi suurinta miestä otti haavoittuneen kantoon, me muut jouduimme kantamaan heidän aseensa sekä haavoittuneen aseet, mukaan lukien singot ja ohjukset. Ne olivat kyllä pitkiä kilometrejä, arviolta viisi kilometriä, ja siihen meni aikaa. Päästiin kuitenkin irtautumaan sekä ajoneuvo vastaan. Parin päivän päästä palattiin Kiovaan. (Juttu jatkuu kuvan alla)

Oppeja taistelukentältä

Olin jo aikaisemmin päättänyt, että palaan Suomeen noin kahden kuukauden jälkeen. Emme olleet sitoutuneet mihinkään tiettyyn aikaan, vaan kukin sai lähteä jos halusi. Sitten ranskalainen taisteluparini, todella kovan luokan erikoisjoukkojen sotilas sanoi minulle, että eiköhän Jone tämä ole nähty.

Lahti palasi Suomeen, mutta on sen jälkeen käynyt neljä kertaa viemässä lahjoitettuja varusteita suomalaisille sotilaille.

-Ketään en henkilökohtaisesti surmannut, ei tullut sellaista tilannetta, mutta tulituksen alla tuli oltua todella paljon. Oppi tietämään, mikä kranaatti tulee lähelle ja mikä kauemmas.

Tärkeää oppia oli se, että oli tietoinen hyvän lääkintämiehen mukanaolosta. Jos tuli siipeen, kaveri saatiin todella nopeasti kenttäsairaalaan. Tietoisuus vaikutti taistelumotivaatioon.

Panssarintorjunta-aseiden merkitys oli todella suuri. Venäläiset käyttävät massamaisesti panssariajoneuvoja. Joka miehellä oli vähintään kertasinko tai olalta ammuttava ohjus.

Yllättävintä oli dronen käyttö puolin ja toisin. Aina ei tarvinnut lähettää miehiä kauas eteen päin, kun dronesta saatiin kuvaa. Tietysti niitä käyttivät myös venäläiset. Usean sadan metrin korkeudesta dronea ei voi nähdä eikä kuulla, siksi se on pirullinen.

Suurin avustustarve Ukrainassa taisteleville on Lahden mukaan pimeänäkölaitteille. Yksi laite maksaa nelisen tuhatta euroa. Myös lämpötähtäimiä tarvitaan, sekä esimerkiksi lämpökerrastoja.

Rahaa kerätään myös ukrainalaisten ryhmän- ja joukkueenjohtajien koulutukseen suomalaisten vetämänä.

Varoja kerää Ukrainan maanpuolustuksen ystävät ry-niminen järjestö.

Myös siviileille ovat suomalaiset vieneet avustusta, muun muassa aggregaatteja. Avun tarve on suurta ja jatkuvaa, ja vaarana on, että länsimaissa puudutaan sotaan ja avustamiseen.

 

Jouni Lahti kertoi Ukraina-kokemuksistaan Lappeenrannassa 20.3. kansanedustaja Jukka Kopran turvallisuusillassa.

Ilkka Pohjalainen