Tapio Niemi, 95, on Taipalsaaren viimeinen elossa oleva miespuolinen tammenlevätunnusta kantava sotaveteraani.  

Viime keväänä kansallisen veteraanipäivän juhlassa Lappeenrannassa hän sai tehtäväkseen esittää veteraanien puheenvuoron, ja Lappeenranta-salissa istumapaikka oli pääministeri Sanna Marinin vieressä. Myöhemmin eduskunnassa pääministeri siteerasi Niemen puhetta.

Niemi on tuttu hahmo Taipalsaaren kirkonkylällä ja elinpiirissään muutenkin. Hän teki sotien jälkeen pitkän uran Puolustusvoimien palveluksessa, Uudenmaan Rakuunoissa Lappeenrannassa melkein kaikkinaisissa talouden ja huollon tehtävissä. Sen lisäksi hän istui kunnanvaltuustossa ja seurakunnan luottamustehtävissä, ja ehtipä olla kihlakunnanoikeuden lautamiehenäkin. Yksi luottamustehtävistä jatkuu yhä 35 vuoden jälkeen, sihteerin toimi Taipalsaaren Sotaveteraaneissa.

Askeleet ovat yhä varmat, ja muisti kirkas. Usein päivärutiineihin kuuluu lounas Taipalsaaren kunnantalon alakerrassa. Yhdysmies tapasi hänet siellä. 

-Juhannusaattona 1944 tuli minulle kotiin kortti, että pitää tulla ilmoittautumaan (seurantalo) Väinölään. Meitä oli 34 poikaa, 1927 ja -28 syntyneitä. Oli myös vuosisadan vaihteessa syntyneitä vanhempia miehiä, jotka eivät olleet ikänsä takia lähteneet rintamalle. Palveluksemme oli vartiopalvelusta. Vartiopaikka oli puhelinkeskus. Käytiin myös etsimässä ns. desantteja 10-15 kilometrin päästä Pönniälästä, josta oli soitettu epäilyttävistä maastossa liikkuvista henkilöistä. Nämä sitten osoittautuivat suomalaisiksi rintamakarkureiksi, joilla hermo ei ollut pitänyt, Niemi kertoilee. 

-Myökin niitä kerättiin, eivät he panneet hantiinkaan, kun sanottiin, että lähtekää meidän mukaan kirkolle. Heidät sitten vietiin autolla eteenpäin, ehkä rintamalle, tarkkaan en tiedä.  

Olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Meillä oli joukossa nuorempiakin, 15-vutiatiaita, joiden kivääri oli melkein yhtä pitkä kuin poikakin. Kovat patruunat olivat lippaassa. 

Tammenlehvätunnuksen saimme sillä perusteella, että Taipalsaari oli sotatoimialuetta, ja palvelimme määrätyssä toimessa armeijan yksikössä. 

Viipurin suunnalta kuului kesällä 1944 tykkien jyly Taipalsaarelle saakka. Taipalsaarelaisia kaatui sodissa 195, joista 176 on haudattu Taipalasaarelle. 

-Minäkin olin kantamassa sankarivainajia hautaan. Hautoja oli aina viisi-kuusi kaivettuna valmiiksi, ja kantamassa oli aina neljä miestä. Saattoväkeä oli paljon, kun vainajia oli useita kerralla. Siunauksen aikana ammuimme kunnialaukaukset, sekin oli meidän hommaa. 

-Olimme yhden naapurin pojan kanssa viimeiset miehet siinä IS-komppaniassa, meidät kotiutettiin vasta lokakuussa 1944. Maatalojen pojat olivat päässeet jo aikaisemmin, kun heillä oli maatilan töitä odottamassa. 

Kutsuntojen vakiovieras

Tapio Niemi on viime vuosina ollut viisi-kuusi kertaa kutsuntatilaisuuksissa puhumassa tuleville varusmiehille. Hänen käsityksensä mukaan maanpuolustustahto on hyvä, niin että jos tarve vaatii, niin vastarintaa tulee. 

-Hyvä juttu, että meillä on oma puolustus, ja käsitykseni mukaan kohtuullisessa kunnossakin. Tosin en ole alan asiantuntija. 

-Tuntuu, ettei sieltä idän suunnaltakaan tällä hetkellä ole uhkia odotettavissa. Tulevaisuutta ei tietenkään koskaan tiedä. 

-Sodan jälkeinen aika oli sellaista, että vähän keräiltiin itseämme. Sotien aikaan ja sotien jälkeen oli paljon maataloustyötä Taipalsaarellakin tehtävänä. Taipalsaari oli evakoiden läpikulkupaikka Länsi-Suomeen päin, mutta osa tänne jäikin, esimerkiksi nuijamaalaisia. 

Sodan jälkeen oli epävarmuutta, että miten asiat kehittyvät. Minä jouduin varusmieheksi 1947. Palvelin Haminassa. Palvelusaika oli lyhyt, 7 kuukautta, jos ei lähtenyt aliupseerikouluun. Varusmiehiä käytettiin Haminassa muun muassa laivojen lastaamisessa ja purkamisessa, koska aika paljon miehiä oli lähtenyt jälleenrakentamaan Lappia. Joukkue kerrallaan oltiin Kotkassakin laivoja lastaamassa. 

-Joskus purettiin sokerilastissa olevia laivoja. Siellä oli säkkejä rikkoutunut, Kahmimme sokeria pieneen pussiin ja salakuljetimme lakin alla ohi tullimiesten, jotta saimme puuroon sokeria. Joka mies sitä teki.  

Ruokana varusmiehillä oli aamuisin puuroa, muuten muun muassa perunaa, hernesoppaa ja kaalisoppaa.

-En muista, että olisi nälkää kärsitty. 

Puutöistä armeijan leipiin

-Olin laivan lämmittäjänä jo 16-vuotiaana 1943. Vanhemmat miehet olivat sodassa. Kävin sitten sodan jälkeen puuseppäkurssin 1949-50. Olin jonkin aikaa puuseppänä Lappeenrannassa ja Järvenpäässä. 

Naapurin mies oli lääkintäaliupseerina Rakuunoissa, ja hän kehotti hakemaan töihin varuskunnan pyöräkorjaamoon. Siinä olin esimiehenä, sitten kanta-aliupseerikoulun suorittamisen jälkeen kävin taloushuoltolinjan Porvoossa. Muonavarastoa hoidin nelisen vuotta Lappeenrannan varuskunnassa, ja samanlaisen rupeaman toimin varaston vastuuhenkilönä, joka teki tilaukset ja tilitykset. Varusvarastolta lähti sitten vääpeli eläkkeelle, ja seuraava komennus oli siellä. Menin sinne vastaavaksi hoitajaksi. Taisin olla sotilasarvoltani vääpeli silloin, ja taas meni siinä viitisen vuotta. Sitten lähti rahastonhoitaja eläkkeelle, siirryin siihen, ja olin siinä omaan eläkkeelle jäämiseeni asti. Siitäkin on jo 45 vuotta, olin silloin 49-vuotias. Yksityisellä puolella tein isännöintitehtävissä vielä kymmenen vuoden rupeaman. 

-Minun aikanani oli varuskunnassa 11 komentajaa. Moni yleni kenraaliksikin. 

Rakuunarykmentin ja myöhemmin pataljoonan lakkauttaminen tietysti harmitti. 

Niemi asuu nyt yksin Olkkolan kylässä. Vaimon kuolemasta on 12 vuotta. Poika ja tytär ovat hekin jo eläkkeellä. 

-Antaisi vaan iso naapuri meidän olla rauhassa. Hyvältä ei näytä koko maailmaa ajatellen. Toivotaan, että saadaan olla rauhassa, Niemi päättää haastattelun.