Salpalinjan esittelyssä ovat perinteisesti vilisseet kilometrit, linnoitteiden sekä bunkkerien ja rakentajien lukumäärät. Sen rakensivat kuitenkin ihmiset, palkatut siviilit, Talvisodasta jotenkuten selvinnyt kansakunta, joka varautui vielä pahempaan.
Itsenäisen Suomen kaikkien aikojen suurimman rakennusprojektin, vuosina 1939-41 ja 1944 rakennetun Salpalinjan ihmistennäköisestä historiasta kävi Lappeenrannassa esitelmöimässä historioitsija Virpi Launonen otsikolla Elämää ja arkea Salpalinjalla. Tilaisuus oli Asehistoriallisen seuran ja LauResin järjestämä. Launonen on tehnyt aiheesta väitöskirjan.
Launosen kertoman perusteella Salpalinjan rakentaminen ei ollut pakkoraatamista huonoissa olosuhteissa nälkäpalkalla, vaan hanke oli ajan olosuhteisiin nähden monilla mittareilla hoidettu työntekijöiden kannalta hyvin.
Launosen mukaan koko Salpalinjan tarpeellisuudesta olivat alkuaan eri mieltä ylipäällikkö Mannerheim ja hänen operaatiosuunnittelijansa, silloinen eversti Airo. Mannerheimin kanta voitti, ja rakennustöihin ryhdyttiin. Aloitteen Suomen Salpa-linjasta oli tehnyt Päämajan linnoitustoimistossa kenraali Rudolf Walden.
Koko linjaa ei onneksi loppujen lopuksi tarvittu sotimiseen, mutta sillä oli merkityksensä sodasta palanneiden miesten sekä siirtokarjalaisten integroimisessa, työllistäjänä ja puolustustahdon kohottamisessa. Sotilaallistakin merkitystä sillä oli, kun sekä puolustaja että epäilemättä myös hyökkääjä olivat linjan olemassaolosta tietoisia.
Rakennustöissä huhki parhaimmillaan 35 000 henkilöä, pääasiassa miehiä. Naisia oli muun muassa toimistotöissä sekä tiilenkantajina. Muonituksessa oli 2000 lottaa.

Palkkaharmoniaa ja kohtuu sapuskaa

Työntekijät olivat linnoitustoimiston palkkaamaa väkeä, minkä lisäksi rakentajia oli urakoitsijayritysten palkkalistoilla. Linnoitustoimisto noudatti sekä tunti- että urakkapalkoissa sama palkka kaikille-periaatetta. Palkkataso oli Launosen mukaan hyvä, parempi kuin tuon ajan maatalous- tai metsätöissä. Työsopimus piti tehdä vähintään kahdeksi viikoksi.
Rakentajat majoittuivat isoissa, jopa 40 hengen parakeissa, taikka pienempien porukoiden teltoissa ja pahviteltoissa. Viime mainitut saavuttivat suuren suosion. Majoituksia ja huoltoa oli myös esimerkiksi kouluissa, seurojentaloilla ja muissa rakennuksissa, jos niitä oli saatavilla. Purnausta asumuksista ja ruuasta kuului lähinnä omanarvontuntoisesta työnjohtoportaasta, mutta heidät linnoitustoimisto palautti ruotuun.
Ruoka oli ilmeisen hyvää, ajan oloon nähden, ja se pyrittiin tarjoilemaan mahdollisimman viihtyisässä ympäristössä ja posliinilautasilta. Siitä piti maksaa, hinta oli kohtuullinen, ja se kulutti elintarvikekorttia. Työmaille vietiin voileipiä.
Myös parturista piti maksaa. Lääkäreitä ja pappeja oli rekrytoitu, ja molempien palveluille oli kysyntää. Haluttiin, että ensiapu on lähellä. Työmaalle ei päässyt, jos ei ollut rokotettu. Tällä haluttiin estää tautien leviäminen.
Työmaiden oheen rakennettiin saunoja, tai vuokrattiin alueelta yksityisten saunoja. Ne lämpisivät keskiviikkoisin ja lauantaisin, ja olivat käytössä aamusta iltaan. Rakentajat pulahtivat myös uimaan, jos sellainen mahdollisuus missä oli. Silti syöpäläisiä esiintyi siellä täällä.

Urheilua, seurapelejä, lehtiä, kirjoja

Rakennusväen henkiseen hyvinvointiin haluttiin panostaa sen mitä suinkin voitiin. Työosastoille hankittiin radioita, seurapelejä, tilattiin lehtiä, ostettiin urheiluvälineitä ja järjestettiin kenttäkirjastoita. Joissain paikoin tosin rakennusmestarit yrittivät omia radioita omiin kämppiinsä, mutta jälleen heidät palautettiin ruotuun. Radio oli tarkoitettu kaikille, ja usein se sijoitettiin esimerkiksi ruokalaan.
Lehtiä tilattiin laidasta laitaan, eri puolueiden, ja jopa viihdelehtiä, kuten Nyyrikkiä ja Hopeapeiliä. Kirjastojen tarjonnassa oli myös esimerkiksi dekkareita ja talvisotakirjoja, mikä poikkesi aikansa kirjastolaitoksen valistusideasta. Työmaille syntyi urheiluseuroja, orkestereita ja näytelmäryhmiä. Iltamissa sai vakavamman ohjelman vastapainona olla hupailua ja joskus jopa lopussa puoli tuntia tanssia. Tosin työmaiden papit olivat Launosen mukaan ”ristiretkellä tanssimista vastaan”.
Potkut seurasivat juopottelusta, epäsopivasta käytöksestä esimerkiksi naisia kohtaan ja joskus jopa poliittisen epäluotettavuuden takia. Näin kävi esimerkiksi eräälle rakennusmestarille, jonka vaimon huomattiin olevan Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsen.

Melko pientä rötöstelyä

Kun pienen kaupungin verran väkeä heitetään yhden hankkeen työmaille, ei rikoksiltakaan voitu välttyä. Valtaosa rikoksista oli pieniä näpistyksiä, vietiin kaverilta hattu tai käsineet, tai muuta verrattain vähäistä. Eräs siirtokarjalainen isäntä kärähti murroista räjähdevarastoihin ja vietyään niistä dynamiittia. Oikeus piti lieventävänä seikkana vaikutinta: miehen oli tarkoitus hipsiä luovutetulle alueelle räjäyttämään kotitalonsa, ettei se jää viholliselle. Tuomio oli paljon lievempi kuin niillä kahdella miehellä, jotka varastivat kanttiinista voisilmäpullia.
Työmaat olivat myös monen instanssin valvonnan ja tarkkailun alla. Koko itärajan tuntumaan tarvittiin ensinnäkin kulkuluvat. Ihmisiä piti silmällä Valtiollinen poliisi Valpo, Pääesikunnan valvontatoimisto sekä Maan Turva (myöhemmin SAT/VIA). Viime mainitun vastuulla oli mielialojen tarkkailu, käytännössä usein naapurin vakoilu. Aina ilmiannot eivät suinkaan johtaneet irtisanomisiin.

Voidaan myös kysyä, miksi Suomi aikanaan panosti niin paljon hankkeen olosuhteisiin?
Launosen mukaan mieliala haluttiin pitää koholla, estää lieveilmiöitä kuten juopottelua, uhkapelaamista ja rikoksia. Kun huoltoon panostettiin, siinä oli myös kasvatuksellinen aspekti. Rakennustyömaiden mainekuva halutiin pitää hyvänä, ja sillä saavuttaa yhteiskunnallinen hyväksyntä.

Sotien jälkeen valvontakomission kanta oli aluksi, että Salpalinja pitää purkaa ja hajottaa. Selvisi kuitenkin mm. koeräjäytyksen perusteella, että tehtävä on käytännössä ylivoimainen.

Ilkka Pohjalainen

***

Ensi kesänä on jälleen mahdollisuus tutustua Salpalinjaan ohjatulla vaellusreitillä.
Salpavaellus toteutetaan 27.-28.6.2026 Virolahden Ravijoen alueella.
Vaellukset toteutetaan MPK:n kurssina. Vaelluksille ilmoittautuminen aukeaa tammikuussa 2026.

Salpavaellukselle on kaksi mahdollisuutta osallistua: Perinteinen jalkaisin toteutettava vaellus tai omilla polkupyörillä toteutettava vaellus.
Molemmat toteutetaan pienryhmissä, kokeneiden salpaoppaiden johdolla.
Erikoisuutena on, että polkupyörin toteutettava vaellus käy myös kohteilla, joissa ei koko salpavaelluksen historian aikana ole koskaan käyty.

Yksityisten tai ryhmien opastuksia voi kysellä Salpalinjan oppaiden yhdistykseltä, jäsensivujen Salpalinjanoppaat.fi kautta.