Siirry pääsisältöön

Imatralainen Otto Virkki haavoittui 1944 – Peipponen palautti elämänhalut

Imatralla asuva sotaveteraani ja sotainvalidi Otto Virkki, 97, puolusti isänmaata JR7:n riveissä Ohdan lohkolla liki Leningradia.

Samassa joukko-osastossa taisteli viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt, jonka haudalle Virkki oli laskemassa seppelettä marraskuussa 2020 Lappeenrannassa. Virkki asuu yksin kotonaan Mansikkalassa, on ajanut autoa näihin päiviin asti, sekä on muutenkin toimintakykyinen. Hän käy muun muassa keilaamassa.

Virkki oli alokkaana Lappeenrannassa ja kävi aliupseerikoulun. Viipurissa hän ehti palvella vuoden verran erilaisissa järjestelytehtävistä asemasodan aikaan. Noilta ajoilta on mukavia muistoja.

-Elämäni parhaita aikoja. Kesäisessä Viipurissa oli paljon silmäniloa, Virkki kertoo pilke silmäkulmassa.

Ohtaan hän sai komennuksen keväällä 1944, kun lunta oli vielä maassa. Toukokuun 30. päivä hän täytti 20 vuotta. Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta, ja Virkki haavoittui seuraavana päivänä. Hän pelastui useiden vaiheiden kautta ja taistelutovereidensa auttamana ensin Kivennavan kenttäsairaalaan ja sitten Viipurin sotilassairaalan kautta edelleen Seinäjoelle sairaalaan toipumaan. Evakuointi tovereiden raahaamana kapulasiltaa pitkin, puupyöräisillä ja heittelehtivillä hevoskärryillä, kallistelevalla ambulanssilla ja lopulta Viipurista junalla kesti joitakin vuorokausia, mutta tarkka ajantaju oli hämärtynyt muun muassa päähän tunkeutuneiden 13 kranaatinsirpaleen takia. Sen Virkki muistaa, että Viipurin sotilassairaalassa kaikki huoneet, käytävät ja jopa raput olivat täynnä haavoittuneita. Hänen evakuointijunansa lähti Viipurin asemalta. Sairaala evakuoitiin 18.6.1944 mennessä, ja sillat räjäytettiin kaksi päivää myöhemmin. Samana päivänä laskettiin Suomen lippu Viipurin linnan tornista.

Olosuhteet etulinjan korsuissa olivat karut. Korsussa majoittui aina puolijoukkue, eli kaksi ryhmää, yhteensä parikymmentä miestä. Niissä nukuttiin yhtenäisellä laverilla, joka oli koko seinustan pituinen. Siinä oltiin tiiviisti. Mitään petivaatteita ei ollut, vain reppu pään alla ja ehkä joku huopa tai mantteli peittona.

-Lämmintä siellä kyllä oli, sillä korsua lämmitettiin lujasti.

Riesana olivat syöpäläiset, muun muassa täit, kirput ja luteet.

-Kirput minua vähän kiusasivat, mutta luteet eivät minusta pitäneet, Virkki kertoilee.

Lomille lähdettäessä sotilaalla piti olla puhtaat vaatteet eikä täitä. Virkki tosin ei ehtinyt Ohdasta lomille.

-Kyselin kerran, että voisikos päästä lomille, niin minulle sanottiin, että nuori mies ehtii kyllä myöhemminkin.

Saunaan pääsi silloin tällöin, mutta eivät nekään olleet erityisen virkistäviä.

Viimeisellä saunareissulla saunassa oli vettä polviin saakka, mutta kaivossa niin vähän, että sitä sai kaksi vadillista per mies. Kun sieltä tuli ulos, jalat olivat polviin myöten roskaisia.

Ruokana oli muun muassa puuroa ja sakkariinilla maustettua juomaa. Maitoa oli tarjolla kerran ihmeeksi puoli lasillista.

Vuorokaudet täyttyivät työpalveluksesta ja vartiovuoroista pari- ja yksittäisvartioissa. Viihdykkeeksi saatiin radio aina viikoksi kerrallaan kerran kuukaudessa. Sanomalehtiä luettiin. Virkki ei juuri saanut postia eikä paketteja. Mistään kiljujuhlista ja vastaavista Virkillä ei ole omakohtaisia havaintoja.

-Olin 20-vuotiaana maistanut alkoholia vain kerran, se oli Mannerheimin syntymäpäivänä saatu annos leikattua konjakkia. Kun sitten heti aselevon ja sairaalan jälkeen toipumislomalla menin alkoholiliikkeeseen, minulle sanottiin, että olen 20-vuotiaana alaikäinen enkä saa ostaa. Minä totesin, että tappamaan olin kyllä tarpeeksi vanha, mutta en ostamaan alkoholia. Myöskään vuoden 1945 vaaleissa en päässyt vielä äänestämään.

Haavoittuminen käsikranaatista

Mennään tuohon suurhyökkäykseen ja Virkin haavoittumiseen.

On tunnettua, että Adolf Ehrnroothin komentama JR7 puolusti omaa lohkoaan menestyksekkäästi raivoisan tykistötulen ja hyökkäysten keskellä. Asemat vaihtoivat omistajaa useamman kerran. Mutta sivustat alkoivat pettää, tärkeä huoltotie menetettiin, ja vaarana oli jäädä saarroksiin.

Suurhyökkäyksen taistelut riehuivat Virkin haavoittumispäivänä. Syöksyessään korsusta ulos hän huomasi korsun katolle kiipeävän neuvostosotilaan, joka ilmeisesti aikoi työntää käsikranaatin korsun ilmastointiputkeen. Kun mies huomasi Virkin, hän heittikin kranaatin Virkin suuntaan. Virkki aikoi poimia kranaatin ja heittää sen takaisin, mutta liukastuikin käymäläjätteeseen, jota oli joka paikassa. Kenttäkäymälä oli saanut osuman muutama päivä aikaisemmin.

  • Lensin mahalleni, ja tajusin, että en ehdi siitä mihinkään, kun räjähti. Sen kokemuksen jälkeen en ole pelännyt kuolemaa. Se oli hieno tunne. Nousin ylös kuin poranterä kierteellä, leijailin kumuluspilvien päällä, ja katselin sitä ääretöntä tilaa, joka oli kauniin sininen. Ei liian tumma eikä liian vaalea, ja minulla oli niin hyvä olla. En tuntenut mitään kipua, en henkistä enkä ruumiillista. En ole uskonnollinen, mutta ajattelin, että tämähän on parasta, mitä voi olla, kunnes tajuntaan jysähti, että makaan maassa, enkä pääse jaloilleni.

Virkillä ei ole muistikuvaa, kuinka pääsi siirtymään noin 80 metriä ja selälleen suonpainanteeseen. Viileä vesi tuntui hyvältä. Venäläiset juoksivat noin 50 metrin päästä, siellä jaettiin votkaa ja mitaleita. Virkillä kävi mielessä, ettei hän antaudu elävänä vangiksi. Konepistooli ei kuitenkaan toiminut, kun ilmassa oli lentänyt hiekkaa, pölyä ja rapaa.

Ohi juoksi kuitenkin vielä yksi oman korsun mies, joka sitten huomasi Virkin ja raahasi tätä lyhyen matkaa kapulasillan yli, kunnes toverin voimat ehtyivät. Taas hän makasi selällään.

  • Siinä oli pajukko, ja tajusin, että siinä oli pieni lintu, peipponen. En kuullut mitään, koska räjähdys oli vienyt kuulon, mutta näin, kun herne liikkui linnun kurkussa kun se lauloi, se oli niin lähellä. Ajattelin, että miten tuo on pysynyt täällä helvetillisessä keskityksessä, että missä se on ollut piilossa?

Virkin mukaan lintu ilmeisesti aiheutti sen, että mieleen tuli ajatus, että voisi sittenkin elää vielä. Sitten taas paikalle osui kaksi suomalaissotilasta, joista toinen oli lääkintämies. He raahasivat Virkkiä jälleen seuraavan kapulasillan yli, ja hoputtivat koko ajan, että juokse poika juokse! Jalat eivät totelleet, vaan saappaankärjet naputtivat kapuloihin.

Evakuointi jatkui yhden korsun ja maantieojan kautta hevoskärryille.

-Se oli kyyti, jollaista en ole koskaan saanut. Hevonen laukkasi niin paljon kuin kavioista pääsi, ja kärryt pomppivat kapulasillalla. Kohta makasin joukkosidontapaikalla paareilla, ja janotti pirusti. Pastori antoi peltimukista lusikalla vähän vettä huulille, koska ei tiedetty, oliko sisäelimissäni vaurioita. Pastori ilmeisesti vauhditti evakuointiani, ja lääkäri käski sitten nostamaan paarit ambulanssiin. Se oli ilmeisesti viimeinen, joka sieltä paikalta lähti.

Viipurin kautta sisä-Suomeen

-Sen muistan, että ambulanssi kallisteli pari kertaa kovasti, ilmeisesti ajoi tieltä suojaan, kun maataistelukoneet ahdistelivat. Heräsin kenttäsairaalassa Kivennavalla.

Janon tunne palasi. Hoitajat lupasivat tuoda vettä, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, Virkki tyhjensi kukkavaasista limaiset vedet kurkkuunsa. Ne tulivat saman tien ylös, mutta kyllä pian tuli kunnollistakin juomavettä.

Kun sitten Viipurissa evakuoitavat potilaat vietiin sairaalasta kuorma-autolla ratapihalla odottavalle lääkintäjunalle, kaupunkia pommitettiin ilmasta sekä ammuttiin tykistöllä koko ajan. Sirpaleet viuhuivat, ääni oli Virkille tuttu. Junavaunun sivu oli auki, ja siitä paareja työnnettiin sisään.

-Tuli turvallinen tunne, että nyt varmaan lähdetään sisä-Suomeen päin. Sitten tajusin, että selkää poltti hirveästi. Selvisi, että olin maannut kaksi vuorokautta pelkällä lankakehikolla, ja minulla oli painunut ristikko selkään. Hoitaja toi sitten patjan ja sain vähän vettäkin. Taskukellokin oli säilynyt matkassa, se löytyi sieltä selän alta, ja aiheutti osaltaan kipua.

Junan määränpääksi osoittautui Seinäjoki.

-Kyllähän se elämä siellä jotenkin taas alkoi. Kallo kuvattiin parin kuukauden päästä. Kun lääkäri katsoi kuvaa ikkunaa vasten hän sanoi: “Poika, sullahan on täällä niin kuin tähtiä taivaalla.” Siellä oli 13 sirpaletta, ja aloin tajuta, miksi en tahtonut pysyä pystyssä.

-Kolme kertaa vihollisen tarkka-ampuja osui viereeni. Korsumme oli melko uusi, ja siinä oli pärekatto. Sirpaleet sitä repivät, ja sitä piti paikata. Minulta kysyttiin eräänä päivänä huhtikuun alussa, että haluanko kaivaa juoksuhautaa vai mennä katolle. Sanoin, että voin mennä katolle. Ajattelimme, että oli riittävän hämärää.

-Ehdimme kaverin kanssa laittaa kolme neljä pärettä, kun tarkka-ampujan luoti tuli ihan viereen, ja sitten vielä toinen. Sanoin kaverille, että eiköhän lähdetä. Siihen se katon korjaus jäi.

Korsun lähellä oli kaivo, ja sen äärelle menehtyi kaksi sotilasta tarkka-ampujien osumiin, kun he menivät sinne pelkät valkoiset paidat päällä. Ne näkyivät hyvin vihollisen tähtäimiin.

-Minua yrittivät ampua suorasuuntaustykilläkin kolme kertaa, yksittäistä miestä. Näin yhden kimmokkeen pyörivän ilmassa, ja ajattelin, että se oli tarkoitettu minulle.

Virkin tukikohdassa oli erässä vaiheessa hänen lisäkseen enää vain yksi toinen sotilas jäljellä, kunnes sinne saatiin pyynnöstä viisi miestä lisää.

Virkin mieleen ovat jääneet sen nuoren neuvostosotilaan kasvot, joka korsun katolta heitti käsikranaatin.

-Hän oli varmaan jostain Etelä-Venäjältä, tummahkoihoinen kaunis poika. Olen monta kertaa ajatellut, että miten hänen mahtoi käydä, säilyikö hengissä vai ei. Sota on niin raakaa.

Leivän syrjään siviilissä

Siviiliin Virkki pääsi armeijan kirjoista toukokuussa 1945. Vammaprosentiksi määriteltiin 10.

  • Yritin mennä rakennuksille, mutta pystyin olemaan siellä vain yhden päivän. En kuullut toisella korvalla mitään, ja minulla oli sirpaleita päässä sekä reidessä ja pohkeessa. Myöhemmin prosenttia nostettiin kyllä useaan kertaan asteittain.

Sotien jälkeen Virkki hankki elantonsa autonkuljettajana ja hissiasentajana.

Virkki kiittelee veteraanien kuntoutuksia, joihin hän on päässyt säännöllisesti. Tytär on auttanut arjen asioiden hoidossa.

-Veteraanipäivän pääjuhlaan Lappeenrannassa huhtikuussa osallistun, jos olen pystyssä, Virkki sanoo.

Teksti ja kuvat: Ilkka Pohjalainen

Kuva Ohdan lohkolta Polan tukikohdasta talvella 1941. Alkuperäisen kuvatekstin mukaan etulinjan asuinkorsut ovat pakostakin usein vaatimattomia ja ahtaita, mutta niissä vallitsee hyvä ja hilpeä toverihenki. SA-kuva.

Virkki asuu yksikseen ja käy keilaamassa.

Ohtan taistelumaastoa. SA-kuva.

Jaa tämä artikkeli sosiaalisessa mediassa

FacebookFacebookTwitterTwitterSähköpostiSähköpostiWhatsAppWhatsAppLinkedInLinkedIn

Otto Virkki aikoo osallistua veteraanipäivän pääjuhlaan Lappeenrannassa huhtikuussa.

Lue myös

Tukijoukot

VarustamoSimo HäyhäSako Shooting CenterSaimaan Palju EventsSaimaan KuituMiettilä KollausMarkkinointi UkkonenMakkosen Pumppu ja PaneliMäkisen LiikennekouluLiikenne EteläpääLamisNetKoskimiesItaNordicEfikaAkku-ArkkaAkkiloiAhtiainenVarustamoSimo HäyhäSako Shooting CenterSaimaan Palju EventsSaimaan KuituMiettilä KollausMarkkinointi UkkonenMakkosen Pumppu ja PaneliMäkisen LiikennekouluLiikenne EteläpääLamisNetKoskimiesItaNordicEfikaAkku-ArkkaAkkiloiAhtiainen