Kun Parikkalan Reserviupseerikerho keväällä 2026 ajatteli vaihteeksi esitellä oman paikkakuntansa sotahistoriaa, kierrokselle odotettiin varovasti muutamaa kymmentä kiinnostunutta. Tulikin bussilastillinen, yli viisikymmentä. Sama toistui elokuussa ja vielä kolmannen kerran syyskuussa.

-Kyllä näitä varmaan on jatkettava, kunnioituksesta veteraaneja ja lottia sekä heidän perintöään kohtaan. Jos he jaksoivat taistella Suomen puolesta yli kolme vuotta, kyllä me jaksamme näistä kertoa, linjaa kerhon puheenjohtaja Jussi Tuunanen.

Aikaisemmin Parikkalan Reserviupseerikerho on tehnyt monen muun yhdistyksen tavoin sotahistoriamatkoja vanhoille taistelupaikoille nykyisen Venäjän puolelle, ja rajan mentyä kiinni muun muassa Ilomantsiin ja Virolahdelle Salpa-linjalle. Nämä sotahistoriamatkat matkat on aikanaan pannut alulle Veikko Vesalainen.

Tuunanen on kierrosta varten kerännyt tietoa kirjoista, sotapäiväkirjoista ja veteraanikertomuksista, ja hän on myös itse haastatellut veteraaneja ja muita sodan ajat kokeneita paikkakuntalaisia. Kahdeksan tuntia kestäneen kierroksen aikana pysähdyttiin ja jalkauduttiin kymmenkunta kertaa paikoilla, jotka liittyivät sotatoimiin.

Bussia pyöritteli kapeilla hiekkateillä varmoin ottein monille reserviläisille tuttu kuljettaja Olli Lähteenmäki.

Tarinat elävöittävät

Pysähdyspaikoilla Tuunanen selvitti operaatioiden kulkua suurten karttojen avulla, ja bussissa pantiin kiertämään oheismateriaalia, kuten valokuvia ja karttoja. Olennainen osa kierrosta olivat Tuunasen kertomat veteraanikertomukset ja tarinat, jotkut ihmeellisiä sattumuksia ja toiset traagisia, kaikki mielenkiintoisia ja mieleenpainuvia.

Parikkalan kierros keskittyy jatkosodan alkuun, kesään 1941 ja Parikkalan alueelle. Tämä käsittää myös Saaren ja Uukuniemen, jotka nykyisin kuuluvat Parikkalaan. Kaikista kolmesta pitäjästä on jäänyt isoja osia luovutetulle alueelle.

Taustaksi Tuunanen kertoi, että Suomessa oli juuri ennen juhannusta 1941 tehty liikekannallepano, kun oli tullut tietoja Saksan aikeista hyökätä Neuvostoliittoon. Suomi valmistautui puolustamaan rajojaan. Parikkalan alueella oli kesä-heinäkuussa valmiudessa noin 20000 suomalaissotilasta lähinnä 2. divisioonasta sekä Erillisestä rajajääkäripataljoonasta (myöhemmin Rajajääkäripataljoona 2). Siviiliväestö oli rajapitäjistä evakuoitu juuri ennen juhannusta, sotatoimia ennakoiden.

Kuten tiedetään, Neuvostoliitto aloitti Suomen pommitukset 25.6. 1941, ja Suomi katsoi olevansa jälleen sodassa. Puolustustehtävä muuttui hyökkäykseksi ensin Laatokan pohjoispuolella, mutta etelämpänä joukot saivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta odotella vuoroaan koko heinäkuun.

Vihollinen oli vahvasti linnoittautunut ja valmistautunut muun muassa Tyrjässä, koska se halusi puolustaa huoltoreittejään pohjoisemmaksi. Varsinainen taistelu Tyrjän kylästä kesti viisi päivää 31.7.-4.8., joskin osa joukoista oli jo kesäkuun alussa saanut Päämajalta luvan edetä rajan yli ja Tyrjän edustalle.

-Tyrjän taistelu oli Jatkosodan alkuvaiheen yksi raivokkaimmista ja verisimmistä, suomalaisia kaatuneita tuli nelisen sataa. Uhreista suurin osa oli Jalkaväkirykmentti 7:stä, joka Tyrjän voiton jälkeen nimettiinkin Tyrjän rykmentiksi.         Tyrjään jäi viholliselta paljon kalustoa, minkä vuoksi sitä onkin joskus verrattu Raatteen tiehen. Voitto oli tärkeä sotatoimien jatkomenestyksen kannalta, se avasi tietä Laatokalle.

Muita kierroksella esiteltyjä taistelupaikkoja olivat muun muassa Pääisäisvaara, Ristilahti sekä Kolmikanta. Kahvit juotiin Biisoniareenalla, ja Sini-Sopan valmistama kenttälounas syötiin Röksän kyläkaupan pihassa. Seppeleet laskettiin Akonpohjassa perustetun 53. rajajääkärikomppanian muistomerkille sekä Tyrjän muistomerkille Parikkalan kirkolla.

Paljon tietoa saatiin Erillisen sarajääkäripataljoonan, 2. divisioonan sekä sen osien, etenkin JR7:n eli Tyrjän rykmentin taisteluiden tiestä talvisodan rajalta Laatokalle. Henkilökuvat saivat tarkennusta muun muassa upseereista Aarne Blickistä, Armas Kempistä, Eino Polónista ja Adolf Ehrnroothista. Myös parikkalalaiset viisi Mannerheim-ristin ritarit olivat esillä, etenkin Leo Kojo. Muista Mannerheim-ritareista Tuomas Gerdt haavoittui Parikkalan Saaren Pääsiäisvaarassa kuten Ehrnoothkin. Gerdt oli yksi yhdestätoista JR7:n ritarista, ja tämä määrä on aivan omaa luokkaansa verrattuna muihin yksiköihin.

Myös monet muut taistelijat, lotat ja siviilitkin olivat Tuunasen opaskertomuksissa esillä.

Blickin esikunta Kirjavalassa

Hyvin vaikuttava pysähdys oli Kirjavalan entisellä kansakoululla, jossa 2. divisioonan komentaja Aarne Blick everstin arvoisena piti päämajaansa. Kansakoulun vanhemmassa rakennuksessa toimi kenttäsairaala, joka sai ottaa vastaan veristen taisteluiden haavoittuneet. Viiden vuorokauden aikana koulun pihalle tuotiin 1500 haavoittunutta ja kaatunutta, eli noin 300 per päivä. Lääkäreitä oli vain muutama. Heistä Rainer Nuutinen kertoo kirjassaan, että pystyi kahvin voimalla leikkaamaan yötäpäivää ilman lepotaukoja. Blick ja lotat järjestivät lääkäreille oikeaa kahvia ja riittävästi. Nuutinen myös hoiti vaikeasti vatsaan haavoittunutta Ehrnroothia, joka vain täpärästi pelastui.

Parikkalan alueen taisteluissa kaatui noin 700 suomalaista sotilasta, heistä noin 400 Tyrjässä. Monet heistä olivat lisäksi kotoisin Parikkalasta. Parikkalassa on myös useita viime sotiin liittyviä muistomerkkejä, ja sen sankarihautausmailla lepää 662 sankarivainajaa.

Parikkalan reserviupseereille voi nostaa lakkia siitäkin, että kierrokset ovat olleet avoinna muillekin kuin kerhon omille jäsenille. Kierroksia todella voi suositella, jos ja kun ne jatkuvat. Joku intoutui pohtimaan sitäkin, että ne toimisivat myös kaupallisina matkailutuotteina, Raatteen tien ja Ilomantsin tapaan, jos joku ottaisi opastuksen hoitaakseen.

Parikkalan reserviupseerikerho tiedottaa mahdollisista tulevista kierroksista myöhemmin.

Ilkka Pohjalainen